Hifistelläänkö hieman?

Inhoan hifistelyä.

Käytän pari-kolme vuotta vanhaa puhelinta, koska en ole kiinnostunut uusimmista tekniikan härpäkkeistä. Syön niin sanotusti perusterveellisesti lautasmallin mukaan miettimättä hetkeäkään kaloreiden, hiilareiden, proteiinien tai minkään muun osuuden laskemista annoksestani. Itse asiassa en puhu annoksesta, vaan ruuasta. Kun liikun, juoksen ja yritän myös käydä kuntosalilla. Olen saanut sellaisen käsityksen, että kumpikin, varsin yksinkertainen, harrastus on mahdollista viedä äärihifistelyn päätyyn. Todellinen juoksuharrastaja eroaa amatööristä sykemittarin kanssa, uusimmat trendilenkkarit jalassa erityiset juoksuhanskat kädessä. Anteeksi vain, mutta en ole koskaan mitannut sykettäni. Paitsi koulussa ylä-asteella, kun käskettiin. Kuntosalille mennessä vasta pitääkin omata tietotaitoa, jota en osaa edes näin teoriassa toistaa, koska salijannujen selostukset haukotuttavat. Nykyinen fitnessbuumi on tehnyt joka toisesta vastaantulijasta tietoisen treenaajan ja palautusjuomia hörppiessään he vaihtavat kuulumisia, joista en ymmärrä puolta sanaakaan, vaikka oletan meidän puhuvan samaa kieltä.

Jopa koirani ruokinta on tehty täydelliseksi matemaatikon mysteeriksi. Ei ole ollenkaan niin yksinkertaista lyödä lihaa, nappulaa ja öljyä kuppiin, vaan ainekset on punnittava grammavaa’alla. Susiparat, kuka veisi niille päivitetyn lautasmallin? En suostu uskomaan mihinkään ruokintamalliin, vaan käytän täydellisen yllättävää metodia: tarkkailen koiraani, sen vointia, painoa ja turkin kiiltävyyttä. Kun kaikki on kohdillaan, ruokinta on kohdillaan. Toistaiseksi on ollut.

Toiset hifistelevät uskontonsa kanssa, josta saamme sitten lukea päivän uutisista. Mutta se on jo eri asia. Olenkin miettinyt, onko ihmisillä joku loputon tarve toimia täysin ulkoaohjautuvasti koko elämänsä? Ihan sama mistä sen raamattunsa löytää, mutta johonkin on tukeuduttava, turvauduttava ja pysyttävä tiukasti sen kannalla. Löydämme kantamme ja pidämme siitä kynsin hampain kiinni.

Itse yritän pysyä erossa kaikista aatteista, oli se sitten uskontoa tai ruokavaliota. Ei se ole aina niin helppoa, jota suuremmalla syyllä uskonkin sen olevan kovin luonnollista ihmiselle. Lammastelu. Yhdessä keksimme taas jotakin, jolla sitoa itsemme sekä muihin että johonkin ylhäältä asetettuihin määritelmiin. Mutta pahus, kun ne määritelmät vaihtuvat! Juuri luin keskustelua, jossa painiskeltiin suuren ongelman kanssa. Mitä ajatella, kun karpatessa ei saanut syödä pastaa, mutta nyt fitnessbuumissa pitäisi vältellä rasvaa? Tässähän menee pieni ihminen ihan sekaisin, kun ulkoapäin tulee ristiriitaisia ohjeita, eikä voida pysähtyä miettimään – apua – IHAN ITSE.

Kategoria(t): Elämänhallinta, Pään sisällä tapahtuu | 4 kommenttia

Kaksi kirjaa tunnissa

Olen nopea lukemaan ja taitoni tuli taas todistettua viime viikolla, kun ahmaisin kaksi kirjaa (noh, pehmeäkantisia eli ei mitään tiiliskiviopuksia kuitenkaan) illalla ennen nukkumaanmenoa Tunti siinä meni. Uni ei meinannutkaan tulla heti sen jälkeen, kun jäin miettimään lukemani.

Kirjat? Kiltti tyttö ei rikastu – 69 tapaa pysyä köyhänä ja Kiltti tyttö ei pääse pomoksi – 101 tapaa hävitä miehelle.

Loistavat kirjat! Ensimmäisen kohdalla nyökyttelin moneen väliin että kyllä, kyllä, näinhän minäkin ajattelin – vain tajutakseni, että en tee asialle siitä huolimatta käytännössä yhtään mitään. Pomokirjassa osui heti muutama kohta syvälle sielun syövereihin ja olen kovin kiitollinen, että luin tuon kirjan tässä vaiheessa elämääni, ennen varsinaisia oman alan töitä. Sen verran hyvin muutama lause jäi päähän jylisemään.

Kirjoja lukiessani mietin toki tätä pientä ristiriitaa, joka minussa on valloillaan. Että haluanko rikastua vai vaan tulla toimeen? Onko rikastumisen tavoittelu epäsuhdassa minimalistisen elämäntyylin kanssa? Voinko olla onnellinen ja pyrkiä rikastumaan? Kirjassa kyllä mainittiin hyvin, että rikastumisella ei tarkoiteta vain pullottavaa pankkitiliä, vaan sitä, että tekee elämällään sitä, mitä ikinä sillä haluaakaan tehdä. (erittäin sovellettu lainaus)

Samoin mietin toista kirjaa lukiessani ammatillisia haaveitani. Haluanko edetä urallani? Haluanko ylipäätään olla toisten töissä ja jos haluan, niin kuinka kauan? Olen jo pitkään ajatellut, että tekisin noin kymmenen vuotta töitä, joiden aikana pyrkisin saamaan oman firman vireille. Hauskaa kyllä, en tiedä vielä mikä tämä firma tulee olemaan. Olen vain vahvasti sitä mieltä, että minusta tulee yrittäjä jossain vaiheessa elämää. Mutta tuleeko minusta omaan alaan liittyvä yrittäjä (en osaa ollenkaan sanoa, mikä se sellainen yritys olisi) vai hyppäänkö täysin toisille urille?

Näin paljon ajatuksia herätti pari pehmeäkantista kirjaa.

Kategoria(t): Lue! | 4 kommenttia

Budjetti

Raha-asiat tuntuvat olevan kovin henkilökohtaisia. Johtuneeko siitä, että opiskelijan statuksella on helpompi avata finanssitilannettaan vai jostakin muusta perversiosta, mutta itselläni ei ole ongelmia raapustaa julki omia menoja ja kulueriä.

Tällä hetkellä minulla kuluu kuukausittain kiinteisiin menoihin…

vuokraan (kaikkine lisukkeineen) 355 euroa

puhelinlaskuun 25 euroa

matkakorttiin keskimäärin 40 euroa

Mukaan voisi laskea myös joitain harvemmin kuin kuukausittain ostettavia/maksettavia asioita, kuten lääkkeet 10 euroa / kuukausi ja kennelliiton jäsenyys, noin 3 euroa kuussa.

Mitään vakuutuksia ei ole, kulutusluottoja tai muita velkoja ei löydy, enkä tällä hetkellä edes harrasta mitään, johon kuluisi säännöllisesti rahaa. Olen löytänyt ilmaisen (!!!) kuntosalin, lenkkipolut ovat vielä toistaiseksi tässä maassa ilmaisia ja koiran kanssa treenaamme valtaosin omissa porukoissamme. Satunnaisesti harrastusmenoiksi voi laskea jotkin kurssit (jotka ovatkin sitten kalliita).

Loppuraha kuluukin siis tasaisesti ruokaan ja muihin päivittäistavaroihin, palveluihin (parturi, leffat, ravintolat, kosmetologit, hieronta…), matkailuun, vaateostoksiin… Ja kaikenlaiseen satunnaiseen, kuten tässä kuussa passin uusimiseen (70 euroa) ja pyörän huoltamiseen (120euroa). Sinne upposi lähes 200 euroa, enkä ehtinyt piipahtaa kuin passikuvissa, polisilaitoksella ja pyöräkorjaamossa. Tuollaiset summat alkavat jo tuntua satunnaisesti työsskäyvänkin opiskelijan rahapussissa, joten on entistä tärkeämpää pitää menot pienenä.

Mikä unohtui listalta? Saa kysyä jos jäi ihmetyttämään.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Elossa!

Huuuiiihh, suorastaan liekeissä! 😀

Kylläpä on tullut tehtyä töitä, opiskeltua, treenattua koiran kanssa, liikuttua säännöllisesti, syötyä fiksusti, pohdiskeltua tulevaisuusjuttuja, mietittyä mitä pakata mukaan vappumatkalle Etelä-Eurooppaan.. jännittäviä juttuja ollut arki täynnä!

Tässä taas huomaa kuinka olen jonkin verran kausi-ihminen. Vaikka minimalistisuus pysyy koko ajan rakkaana mielessäni, innostun aina kausittain jostain muusta niin, että se vie kaiken ylimääräisen aikani. Nyt olen ehdottomasti kuntoillut ja treenannut koiran kanssa hieman uusia tokokuvioita. Kevätaurinko on tehnyt hyvää ja pihalla on tullut vietettyä tuntikausia päivästä. Koneella istuminen on vain yksinkertaisesti jäänyt vähemmälle ja näin ollen blogissa en ole edes käynyt muutamaan viikkoon.

Päässä on pyörinyt paljon postausideoita, joista kaikki tuntuvat valuneen unohduksiin nyt, kun yritän niitä palautella mieleeni. Heittelen teille nyt umpimähkäisiä ajatuksiani ja ideanpuolikkaita.

– Autoajatukset ovat jo ihan OUT – mies toki edelleen katselee, mutta itse olen rauhoittunut ja pidän mielessäni autottomuuden edut.

– Asuntoa on laitettu taas pikkuisen nätimmäksi ja on myönnettävä; viihdyn täällä! Jopa niin hyvin, että jatkuva levottomuuteni ja muuttohaluisuuteni alkaa haihtua. Tämä on todella merkittävää… Astetta miellyttävämpi asunto olisi ollut juuri tarjolla, mutta jätin sen sikseen. Vielä pari kuukautta sitten olisin aivan varmasti vaihtanut kämppää. Tuntuu ihanalta, kun nauttii omasta kodistaan eikä ole kokoaikaa toinen jalka ovenraossa muuttolaatikko kainalossa vaihtamassa sijaintia 😀

– Tuleva matka jännittää, koska a) lentopelko vaivaa ja b) on tarkoitus matkustaa pelkillä käsimatkatavaroilla. Minulla ei ole mitään järjellisen kokoista laukkua, joten taidan ottaa ihan tuon arkilaukkuni. Se ei todellakaan ole erityisen iso, joten tarkoitus on pärjätä hyvin pienillä matkatavaroilla. Tulen ehdottomasti tekemään tästä parempaa raporttia! Yritin alkaa jo nyt miettimään mitä pakata mukaan, mutta sääolot ovat niin vaihtelevia, että taidan suunnitella kokonaisuuden vasta pari päivää ennen.

– Tulen niin tekemään rajun vaatekaappi-inventaarion! Sormet syyhyää ja pelkästä ajatuksesta syynätä jokainen riepu ja vaatia perustelut säilytystilojeni hyväksikäytöstä. Vaikka vaatemäärä on romahtanut keskimäärin 70-80 prosenttia parin vuoden takaisesta, huomaan taas käyttäväni vain tiettyjä vaatteita. Tiukkaan pakatut henkaririvistöt ahdistavat, koska vaatteet ovat tunkkaisia enkä pysty itse nopeasti silmäilemään rivistön sisältöä. Tässä tosin oma ongelmansa on värimieltymykseni (musta, musta, musta, harmaa, valkoinen, musta, musta, valkoinen, harmaa, musta..) joten tekstiilit tuppaavat hukkumaan toisiensa sekaan.

– Yritän saada mukaan myös kuvia. Vaatekaapin ja meikkipussin sisällöstä, ehkäpä pieniä palasia omasta kodista, tietyn vaatteen käytöstä asusteita vaihdellen… Vaikka kengistä, jos siltä tuntuu 😉 uskoisin, että maltillisina määrinä kuvat voisivat olla kiva lisä.

Erityismainintana on sanottava, että oli suorastaan sydäntä lämmittävää löytää aivan ihania kommentteja 🙂 en ole koskaan aiemmin tajunnutkaan, kuinka inspiroivaa ja MOTIVOIVAA on kirjoittaa blogia, jossa oikeasti on jonkinlaista vuorovaikutusta; jota oikeasti joku muukin lukee ja vielä näkee sen vaivan, että uhraa omaa aikaansa jakaakseen ajatuksiaan! Kii-tos siitä 🙂 samalla hieman hävettää, kun on tullut pidettyä tälläisiä pidempiä katkoksia.

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

maaliskuun ensimmäinen puolikas

Tuli pidettyä tahattoman pitkä postaustauko. Ensin oli työputki, sitten flunssakausi. Eivät sentään iskeneet samaan aikaan. Ei tullut edes avattua blogia pariin viikkoon. Hassua.

Piti vähän luntata edellisiä tekstejä ja taas naurattaa, olen ihan kamala tuuliviiri ajatuksissani. Nyt olen saanut jonkinlaisen rauhan tämän asuntoasiani suhteen. Uskon, että se johtuu parista asiasta: ensinnäkin koiraharrastus on saanut taas uutta tuulta ja puhtia alleen ja lenkkeily näissä maisemissa maittaa paremmin kuin hyvin. Tiedän, että keskusta-asuminen saisi hermoni riekaleille viikoissa, lenkkimaastot on oltava lähellä.Olen myös sisustanut tätä kämppääni muutamalla hankinnalla. Sain myytyä pari huonekalua ja mattoa pois ja löysin tilalle uudet, kauniimmat ja käytännöllisemmät. Ja mikä parasta, pienempään tilaan mahtuvat. Erityisesti seinään kiinnitettävä klaffipöytä on tällä hetkellä supermieluinen. Tuntuu mukavalta tiedostaa, että huonekaluni ovat sellaisia, joiden kanssa voisin hyvillä mielin muuttaa sinne 15 neliötä pienempään asuntoon niin halutessani. Ehkä se osaltaan poistaa levottomuuttani. Tiedän, että voisin muuttaa.

Kirjoittelin aiemmin autottomuudestani ja se pitää edelleen. Kuitenkin toinen osapuoli väläyttelee mahdollisuutta auton hankkimiseen ja minun on myönnettävä, että niin kauan kun se ei ole taloudellisesti vastuullani, en pistä pahakseni, vaikka välillä voisin autoilla kauppaan tai harrastuksiin. Mutta tämä vaati minulta tavallista pidemmän ajatuspuuskan. Huomasin murehtivani, kuinka voin enää kirjoittaa minimalistisuuteen pyrkivää blogia, jos minulla on auto käytettävissäni. Varsinkin, kuin kirjoitin sitä vastustavan postauksen 😀 Mietin myös ihan tosissani, että tästäkö se alkaa. Haaveilenko seuraavaksi 300 neliön omakotitaloa, farkkuja kymmenessä eri värissä ja uutta polkupyörää vanhan tilalle? Annanko pikkusormeni materiapirulle, jos käytössäni on auto ja myönnän, että tilanne ei haittaisi minua? Kun vielä samaan aikaan olen sisustanut asuntoani esteettisempään suuntaan, tuntui hetken verran siltä, että tulen seuraamaan suurten massojen jalanjälkiä kulutukseni kanssa. Kohta ollaan viety säästötilin viimeisetkin rippeet, jotta kotiin saataisiin taas telkkari ja sopivat äänentoistojärjestelmät!

Olen ääripäiden ihminen. En osaa suhtautua asioihin tarvittavalla rentoudella, vaan menen helposti päästä päähän. Ihailen niitä, jotka osaavat himmata vauhtiaan siinä keskivaiheilla, jopa seisahtua siihen.

Siinä minulle tavoite.

Kategoria(t): Uncategorized | 6 kommenttia

Tukahduttaa – ajatusryöppyä

Luin tapani mukaan muutamaa blogia, jotka ovat kovin suosittuja tällä hetkellä. Olen lukenut niitä samoja jo vuosia. Nyt lukunautinto on muuttumassa kuristavaksi tunteeksi, kuin ahdistuisi kaikesta mitä näkee ja lukee. On muotiblogi, jonka jatkuvat uudet ”elämäni parhaat” ostokset alkavat pursua ulos korvista ja toinen samanmoinen, jonka blogissa käsitellään milli milliltä kodin sisustus uuteen uskoon. Uusia koriste-esineitä ja sisustuselementtejä! Muokataan vuosi sitten sisustettu talo uuteen uskoon, koska eihän siellä enää jaksa samoja seiniä tuijotella.

Huomaan mieleeni hiipivän kauhistuttava ajatus, kuinka joutuisin elämään samanlaisessa tilassa kuin nämä ihmiset: vaatekaappi räjähtäisi avattaessa, tuhannet koriste-esineet pölyyntyisivät kahdessa päivässä – tässä kodissa jokainen ekstraesine on vielä kaiken lisäksi potentiaalinen koirankarvajemma. Pälyilen jo nyt seiniä levottomana miettien voisinko heittää seinäkelloni kierrätykseen. Tekee mieli nyppiä muutamat kortit ja valokuvat irti jääkaapin seinästä. Levotonta. Itse haluaisin riisua kaiken ylimääräisen kodistani, jättää jäljelle vain tarpeellisen, tehdä jokaisesta esineestä huomionarvoinen. Olen löytänyt itseäni miellyttävät verhot, ei ole tullut mieleenkään lähteä shoppailemaan toisia. Yöpöytäni on muuntunut eteisen lipastoksi ja ruokapöytä työtasoksi. Sohvan kanssa painiskelen henkisesti; välillä jopa toivon, että hyvinkäyttäytyvä koiramme söisi sen jonain aamuna pois päiväjärjestyksestä, eikä minun tarvitsisi enää katsella sitä. Vaikka olenkin sitä mieltä, että tavaroilla tulee olla jokin funktio, haluan myös nauttia niistä esteettisesti. Valitettavasti samassa tilassa kanssani majaileva sohva ei täytä näitä kriteereitäni. Mutta koirani on ottanut sen omakseen, joten funktion se täyttää.

Onko hirveää haluta muuttaa takaisin alle 20 neliön asuntoon? Muuttaisin heti. Sohvan jättäisin kerhohuoneeseen, loput tavarat mahtuisivat mainiosti mukaan. Koen epäsäännöllisen säännöllistä rauhattomuutta asunnossani, jossa minulla olisi tilaa vaikka mille, mutta en halua ostaa lisää. Kuten olen aiemmin sanonut, on kyse edullisesta opiskelija-asunnosta, eikä näinollen puitteet ole varsinaisesti suoraan avotakan sivuilta. Muovimatto ja ruskeat seinät, koivuiset vetimet ja vihreät ikkunalaudat.. On kovin vaikeaa saada tästä aikaan riisuttu JA tyylikäs näky. Ehkä joku pitää minua vain köyhänä, jolla ei ole varaa ostaa itselleen mitään kivaa? 😉 Kompaktimpi asunto olisi helpompi sisustaa tällä tavaramäärällä, ilman tarvetta pitkälle ikeareissulle.

Osa tästä ajatuspoukkoilusta on varmasti viime aikaisten tapahtumien aikaansaannosta; olen vieraillut monen tuttavani luona ja ihastellut heidän kauniita asuntojaan. Mietin samalla, miksi minun pitää asua tilavassa ja rumassa yksiössä, kun mahtuisin tiivimpäänkin. Olen edelleen vahvasti sillä kannalla, että asumismenot on pidettävä minimissä, sillä en halua tehdä töitä vain saadakseni vuokran maksettua. Rahaa pitää jäädä elämiseenkin. Harmittaa, kun tässä kaupungissa keskusta-alueen pikkuriikkisemmätkin yksiöt maksavat tuplasti sen mitä tästä pulitan.

Taidan pyhittää viikonlopun suursiivoukselle. Tästä asunnosta on tehtävä taas itselle rakas koti.

 

Kategoria(t): Pään sisällä tapahtuu | 2 kommenttia

Tavarat, joita käytän harvoin mutta…

… en silti osaa laittaa poiskaan.

Silitysrauta ja -lauta. Ihan mahdotonta! En rehellisesti sanottuna muista, milloin viimeksi olisin silittänyt vaatteitani. Uskon, että tämä johtuu puhtaasti lapsuudenkotini hullusta tavasta silittää kaikki alusvaatteita myöten. Kun muutin omilleni ja huomasin kauhukseni, että muut ihmiset eivät silitä paitojansa, se pikkuhiljaa tarttui myös minuun. Silti äiti-ääni taustalla pitää huolen siitä, että rauta ja lauta pysyy kaapissa. Tosin kirjaimellisesti pysyy siellä kaapissa, pitäisiköhän joskus silittää jotain ihan vain huvin vuoksi…?

Pitkävartinen sateenvarjo. En ikinä käytä tuollaista kävelykeppi-varjoa, vaan pieneen tilaan kasautuvaa mallia. Miksi se on kokoajan tuulikaapissa odottamassa, että käyttäisin sitä? Jos en kohta keksi hyvää perustetta sen olemassaololle, on lähtö lähellä.

Kakkuvuoka. Olen leiponut kakkua keskimäärin nolla kertaa (poislukien kotitaloustunnit). Tykkään ajatuksesta ja tiedän, että osaisin, mutta en silti päädy tilanteeseen, jossa toteaisin, että nyt on aika tehdä kakku. Pitäisikö sitä inspiraatiota odottaa vielä hetken verran? Ylimääräiset kastikekattilat ja rispaantuneet paistokasarit olen jo heittänyt pois.

Imuri. Tehot ovat vähäiset ja siivottavaa on niin pieni tila, että käytännössä lattioita siivotessa harjaan ja moppaan. Imurointivaihe jää pois, sillä suurin osa pikkuroskista ei imeydy sen mukana, vaan kulkeutuu uusille reiteille. Kyseessä on varrellinen rikkaimuri ja taas olen äiti-dilemman edessä: se tuo tänne varmuudella jonkun hökötyksen, jos sanon irtautuneeni imurista. Ihmisellä kuuluu olla imuri. Vaikka se hönkisi roskat kaikkialle muualle kuin sisäänsä. Rikkaimurini on sentäs söpö ja näppärä, jos jotenkin puolustautuisin.

Nojatuoli. Minä eikä kukaan muukaan (paitsi koira ulos tähystellessään) ei istu siinä. Koskaan. Se on niin matala, että pää jää rotkottamaan omituisesti, jos siinä yrittää olla mukavasti. Mutta se on nätti tuoli ja kulkenut kanssani yli kymmenen vuotta. …

Punainen mariskooli. Minut on aivopesty.

 

 

 

Kategoria(t): Kamat kuuseen | 2 kommenttia

Notkahdus

Hyvää iltaa kaikille tasapuolisesti; nyt seuraa tunnustus jota en olisi halunnut tehdä. Mutta jospa tämä antaisi vertaistukea tai edes hilpeyttä jollekin toiselle, menkööt.

Kaiken tämän karsimisen keskellä seurasi päivä, kun tuli tili ja tajusin, että minulla on ihan säädyllinen määrä rahaa verrattuna viime aikaisiin lukemiin. Samalla hetkellä minulle linkitettiin erään postimyyntifirman kotisivut, jossa oli mahtava ale. En ole _koskaan_ tilannut mitään vaatteita netin kautta (lukuunottamatta huuto.nettiä jossa olen tehnyt täsmäostoja tutuista merkeistä) enkä tiedä mitä siellä pään sisällä kihisi, mutta jonkinlaisessa rikkauden (:D) hurmoksessa katselin sivua noin kaksi ja puoli minuuttia, klikkailin pari vaatetta ostoskoriin ja pistin tilaukseen. Koko operaatioon meni alle kuusi minuuttia. Tänään hain paketin postista ja maksoin kolmekymmentä euroa tuotteista, jotka eivät mene päälleni. Ja näyttävät juuri niin halvoilta, kuin voi sillä hinnalla odottaa saavansa. Halpoja, huonolaatuisia ja täysin väärää kokoa.

Palautusoikeutta ilmeisesti ei ole aletuotteissa, joten maksoin ostokseni, otin vaatteista valokuvat ja laitoin ne samantien nettiin myyntiin. Sen jälkeen istuin paikalleni ja kieltäydyin soimaamasta itseäni, vaan sen sijaan miettimään oikein pitkään mitä tuli tehtyä, miksi tuli tehtyä ja mitä tästä nyt opimme.

Jollain hullulla tavalla olen suorastaan tyytyväinen, että näin kävi. Tämähän oli vain mahtava opetus siitä, että näin ei pidä minun toimia. Pääsin tästä opetuksesta myös suhteellisen halvalla, huonomminkin olisi voinut käydä. Voin kertoa, että kynnys lähteä hassaamaan rahaa vaatteisiin on tällä hetkellä hyvin, hyvin korkea. Sen sijaan kävin vaatekaappiani läpi ja tein uusia yhdistelmälöytöjä. Iloitsen siitä, mitä minulla on.

Sain myös uuden kimmokkeen tehdä jonkinlaista postausta aiheesta musta mekko arjessa ja juhlassa. Tajusin nimittäin, että olen käyttänyt erästä mekkoani lähes tilaisuudessa kuin tilaisuudessa; aina luennoista klubi-iltoihin. Selvästi tarvitsen nyt pientä palautusta realiteetteihin 🙂

Tasapainottelu jatkukoon.

Kategoria(t): Pään sisällä tapahtuu, Vaatteet | 6 kommenttia

Välitavoite saavutettu?

Jotakin on muuttunut. Täällä on jotenkin… avaramman oloista? Ihanan selkeää! Eikö sulla ollut joskus kauheasti kirjoja?

Pistää hymyilyttämään, kun on saanut ensimmäisiä kertoja palautetta ja kommentteja vierailevilta tutuilta heidän istuskellessaan luonani. Jotakin on muuttunut, kyllä! Asunto on riisutumpi, yksityiskohdat, kuten valokuvakehykset tai kukat maljakossaan pomppaavat mukavasti silmille. Puhtaanvalkoisen työpöydän päällä ei ole kuin läppäri, valaisin ja lempikuva koirastani. Kaikki huomaavat kuvan.

On helpompi hengittää. Toisin kuin aiemmin, asunnossa ei ole jatkuvasti häiriötekijöitä, kuten tavarakasoja, pölypalloja, epämääräisiä sotkukaappeja, joita ei haluaisi edes avata. Olen kuluttanut aika paljon vapaa-aikaani tämän vuoksi ja edelleen on karsittavaa. Mutta koen, että nyt ollaan hyvässä tilanteessa, sellainen välitavoite saavutettu, jos niin voisi sanoa. Nyt ei enää jatkuvasti jokin kohde ärsytä silmää, vaan kotona voi olla rennosti. Silti tiedän, että saan täältä vielä pari pahvilaatikollista tavaraa kierrätykseen. Ehkä enemmän. Tässä vaiheessa voi kuitenkin hellittää hetkeksi ja nauttia tähän asti saavutetusta tilanteesta.

Minulla on käynyt viime aikoina muutama täysin vieras ihminen sovittamassa takkia, kenkiä tms. ennen ostopäätöstään. Aiemmin tälläisen vieraan saapuminen luokseni olisi aiheuttanut puolen päivän siivousoperaation (sillä tänne ei ole tulemista ellei paikat kiillä ja tavarat ole ojennuksessa), mutta esimerkiksi eilen havahduin vasta viestiin, että ”vartin päästä perillä!” En voisi väittää, ettenkö yhtään henkisesti hikoillut, kun pomppasin tuolilta laittamaan paikat kuntoon, mutta noin neljän minuutin häsäämisen jälkeen olinkin jo valmis. Eihän tässä oikein ollut mitään… järjesteltävää. Aikaisemmin kaikki tasot tulvivat tavaroista, nyt ne pysyvät siistinä kuin itsestään.

Tavaran vähentyessä olen miettinyt, pitäisikö muuttaa pienempään asuntoon. Valitettavasti tarjolla ei tunnu olevan hinta-laatusuhteeltaan yhtä edullista ratkaisua kun tämä nykyinen, joten olen jättänyt asian roikkumaan. Pakko myöntää, että oikein kutkuttaisi muuttaa takaisin 16 neliön yksiöön, ihan vain kokeilemaan, miten sinne saisi tavaransa sijoitettua 🙂 Verrattuna aikaan, jolloin moisessa kämpässä asuin, tavarani on vähentynyt noin puolella. Välillä tuntuu oikein hassulta kävellä avarassa 35 neliön yksiössäni, kun lattiatilaa on vaikka kuinka. Toisaalta täällä on ihana leikkiä koiran kanssa tai tehdä kunnon kotijumppa. Ehkä sisäisen levottomuuteni jatkuvan muuttamisen suhteen olisi syytä hiljentyä, edes hetkeksi.

 

 

Kategoria(t): Asuminen | 3 kommenttia

Sovituskopissa

Ylitin itseni tällä viikolla. Olen aikaisemmin maininnut, että pahin mielentila hölmöjen ostosten tekemiseen on ärsyyntyminen, suorainen kiukku. En tee heräteostoksia iloisena tai surullisena, mutta auta armias jos ketuttaa. Se on kuin demoni-minä pistäisi tuulemaan.

Pari päivää sitten päätin lähteä katsomaan, mitä saisin juonittua rahapussissani majailevan lahjakortin pään menoksi. Sinä aamuna kuitenkin kaikki meni aamiaisesta lähtien pahasti pieleen ja istuin bussissa raivosta kihisten. Oli nälkä ja tympi, kun asiat eivät menneet halutunlaisesti. Vieressä istuva haisi tupakalle. Murinaa.

Kasasin liikkeessä kiukuspäissäni hervottoman kasan sovitettavia urheiluvaatteita ja mietin, että ostan vaikka kaikki jos haluan 😀 siinä ei olisi enää lahjakortista ollut paljon iloa.. Kuitenkin sovituskopissa katsoin itseäni peiliin (no yllätys) ja kävin pienen puhuttelun itseni kanssa. Ethän lähde täältä turhien riepujen kanssa ulos? Muistatko kuinka paljon ollaan käytetty aikaa niiden vanhojen rättien myymiseen, niitä on edelleen kassillinen siellä sängyn alla etsimässä uutta omistajaa?

Ja niin tuli rauha maahan, tai ainakin omaan päähäni ja otin aikani sovituskopissa miettien tarkasti, mitä tarvitsen, mikä istuu parhaiten päälleni, mitä tulen ilolla käyttämään tulevaisuudessa. Ja niin tein ne järkiostokset, muutaman euron käytin omaa rahaa, mutta muuten sain sumplittua fiksut valinnat kotiin viemiseksi. Vaikka siellä sovituskopissa tuskailin parin eri paidan välillä, en edes muista enää näin parin päivän jälkeen, millainen se toinen tosi ihana paita olikaan.

Taas kerran samoja oivalluksia, toistamiseen. Siellä sovituskopissa on usein niin kovin epärealistinen olo, unohtaa sen oman todellisuutensa, kokeilee vaatteita, jotka näyttävät hyvältä mutta maksavat maltaita, tai jotka ovat sikahalpoja, tai jotka ovat tosi cooleja, vaikka ei ikinä olisi uskonut sellaista pistävän päällensä. Mahtaako pistääkään missään muualla kuin siellä kopissa? Treenivaatehyllylläni on edelleen turkoosit mikroshortsit, joille en ole keksinyt ihan kauheasti käyttöä. Ne kun on niin lyhyet, että hädin tuskin kehtaa rannalle mennä kesähelteillä 😀 mutta muistan hyvin sen tunteen parin vuoden takaa, kun sovitin niitä ja mietin että onpa tosi rohkeat ja niii-iin siistit! Muistan myös hinnan, 49,90 euroa. Puistelen päätäni täällä. On sitä jotain opittu!

Trendikkäissä vaateliikkeissä on osattu todella pelata mielikuvaleikkiä. Olen seissyt sovituskopeissa, joissa on täydellinen valaistus, kaiuttimista soi loistavaa musiikkia, olo on kuin olisi hyvissäkin bileissä 😀 kopissa on tilaa liikkua ja kääntyillä, nähdä itsensä joka kuvakulmasta ja niinpä vain se lähemmäs satasen mekko alkaa näyttää todella, todella tarpeelliselta. Kun lähdet sieltä yhden naisen bileistä takaisin räntäsateeseen uuden mekon kanssa, kaikki se fiilis on poissa ja viimeistään kotona uskaltaa päästää sisäisen äänensä valloilleen: miksi ihmeessä ostin tämän? Eihän tämä oikein sovi mihinkään. Paitsi siihen sovituskoppitunnelmaan.

Itse yritän nykyään vieläkin tarkemmin pohdiskella uuden ostoksen edessä (oli se sitten vaate, kenkäpari, laukku, huivi…), että näenhän meillä oikeasti loistavan tulevaisuuden 😉 vai vaikuttaako liikkeen tai myyjän trendikkyys, hyvä tunnelma tai jokin muu epäolennainen asia ostovalintaani. Haluanko palan jotakin tietynlaista utopiaa vai haluanko itselleni sopivan ja ahkeraan käyttöön tulevan tavaran? Varmasti suurelle osalle nämä aspektit ovat ihan peruskauraa, mutta selkeästikään ei minulle.

Palautusoikeutta käytän todella, todella harvoin. Yhdet juoksuhousut onneksi palautin viime syksynä, mutta se taisi olla itselleni ensimmäinen kerta ikinä. Kai se palauttaminen musertaa illuusion siitä, mitä odotin kyseiseltä tuotteelta, ja se on mukamas parempi säilyttää hyllyssä kuin viedä takaisin kauppaan ja myöntää, että kyseinen vaatekappale ei ole minua varten.

Kategoria(t): Elämänhallinta, Vaatteet | 2 kommenttia