Olen ottanut muutaman tuhannen euroa opintolainaa. Jälkeenpäin ajatellen päätökseni nostaa sitä ei ole aina ollut niin välttämätön kuin miltä se sillä hetkellä on tuntunut. Mutta tehty mikä tehty ja onneksi luku on vielä kohtuullinen.
Olen aina ollut jokseenkin lainakammoinen enkä ole kehdannut juuri kellekään myöntää, että opintolainaa on nostettu. Kotona tehtiin selväksi, että töitä olisi hankittava, jos rahat eivät meinaa riittää. Tästä syystä en kotiväkeä ole tiedottanutkaan päätöksestäni.
Jotenkin osaan tuon opintolainan vielä itselleni selittää, mutta tähän ikään mennessä en ole vielä sisäistänyt sitä ajatusta, milloin ihminen päättää hankkia luottokortin, vain kustantaakseen sillä halujaan. On minullakin lähes jatkuvasti jonkinlainen ostoslista hieman kalliimmista tarpeista (tällä hetkellä pitäisi päivittää rillit, kun nykyisillä alkaa nähdä heikosti), mutta ihmettelen suuresti sitä ajatusmallia, että sohvakalustoa tai kotiteatteria varten otetaan kulutusluottoa. Jos silmälasini menisivät säpäleiksi, eikä minulla olisi säästöjä eikä ketään kenen puoleen kääntyä rahanlainaustoiveissa, voisin toki päätyä tähän ratkaisuun, mutta siinä on jo monta jossittelua ja likinäköiselle ihmiselle lasit on aivan välttämätön väline arkeen, toisin kun ilman sohvaa kenenkään arki ei rampaudu. Tietääkseni.
Tiedostan myös sen, että saatan innostuessani paasata tästä(kin) asiasta siihen malliin, kuin olisin itse erityisen etevä raha-asioiden hoitaja. En ole. En myöskään koe aiheen olevan kovin kevyt keskusteltava tuttavien keskuudessa. Kerran erehdyin mainitsemaan ihmetykseni asiasta ääneen uudelle tuttavalle, vain saadakseni kuulla, että hän on hankkinut yhtä sun toista kulutusluotolla, ja niitä maksuja hoidellaan edelleen. En halua kenenkään kuvittelevan, että arvostelisin toisten valintoja, joten aiheesta jutustelu on kasvokkain hieman haastavaa.
Olen perusluonteeltani kaikesta huolehtija, stressaaja ja huolestuja ja uskon sen vaikuttavan myös suhteeseeni rahaan. En yksinkertaisesti kykene kovin kevyeeseen rahankäyttöön (vaikka toisinaan se sujuukin vaivattomasti) ja siksi minulle on mysteeri, miten ihmiset ovat niin huolettomia velkaantumisestaan huolimatta.
Onko kenelläkään ajatuksia tästä? Nykyään taitaa olla jopa vähemmistössä, jos rahapussissa ei kulje visa mukana.
(pssst. ruutu.fi:ssä löytyy aiheeseen sopiva sarja nimeltä tuhluriprinsessat. loistavaa viihdettä! :D)
materiaaliton 
Itse otin aikoinani luottokortin, koska pankkini tarjosi yhdistelmäkorttia osana pakettiratkaisua, eikä luottopuolen poisjättäminen ollut mahdollista. Ensialkuun meni kuukausia, ennen kuin ostin mitään luotolla. Lisäksi olin säätänyt luottosumman tarkoituksella pieneksi, ettei tulisi tehtyä turhia suuria ostoksia. Vaihtaessani pankkia viime kesänä pohdin pitkään tarvitsenko todella luottokorttia, mutta koska käytän musiikin kuunteluun Spotifytä (enkä siis osta lainkaan levyjä) en voinut kortista luopua. Harmikseni uudessa pankissa pienin mahdollinen luottoraja on 1000€. Ainakin itselleni tämä kuukausittainen luottoraja on aivan järkyttävän suuri ja pelkään pahoin, että tällaiset älyttömät luottorajat osaltaan vaikuttavat pientuloisten ajautumista velkakierteeseen. Itselleni olisi sopinut paljon paremmin vaikka 100€ luottoraja, koska käyttöä luottokortilla on hyvin vähän…
Moi Materiaaliton, päivityksesi loppuivat monta hetkeä sitten…. Mutta minulla, pian 39v ! Ei koskaan ole ollut luottokorttia Miehen kortilla on ostokset netistä tilattu,jos on ollut tarve. Visa electron on riittänyt hyvin kaukomaillakin 🙂 luottpkortin olisin ottanut joitain vuosia sitten, mutta niitä ei myönnetä armeijassa oleville EIKÄ äitiyslomalaisille (vaikka mulla ok palkkainen vakityö mihin palata)… Jos joskus luet vielä blogisasi, niin kiitos vaan. Luin sen kokonaan läpi. Itselläni on vielä pitkä matka minimalismiin, mutta arjen kaaosta (3 alle kouluikäistä) helpottaa se, että olen poistanut vuoden tavaran jos en useampaakin päivässä… Tsemppiä opintoihin!