Suhteeni rahaan on vähän hassu.
Saan jotain pirullista nautintoa lukiessani hölynpölyfoorumeilta keskinkertaisten ihmisten avautumisista kuinka elämä on niin kamalan kallista, kun kuudelle lapselle pitää olla omat huoneet (lisäksi tietenkin vanhempien huone, työhuone, tietsikkahuone ja vierashuone), kaksi autoa on minimi – ellei perheessä ole jo ajokortillinen lapsi jolloin pitää olla vähintään mopoauto, mielellään toki auto, ympäristön (???) paineistamana ihmetellään velan järjetöntä suuruutta siellä massiivisessa talossa autojen miinoittaessa etupihaa… Ruokaan kuluu yhden ihmisen palkan verran kuussa, ”pakollisiin” virkistysreissuihin, etelänmatkoihin, shoppailupäiviin otetaan vähän vippiä, itketään lapsiperheen kamalan huonoa rahatilannetta ja hirveän kovia kustannuksia. Jokaisella lapsella on neljä harrastusta, joihin kuskatessa palaa tankillinen jos toinenkin päivässä. ”Yhteiskunta ei tue lapsiperheitä tarpeeksi!!!” – lukee sanomalehden tekstaripalstalla, nimimerkillä kahdeksan lapsen yyhoo.
Kun luen ihmisistä, jotka ovat aivan *kusessa* hassattuaan omat ja lainatut rahat ihan totaaliseen turhuuteen, olen aina aidosti ihmeissäni. Missä rahankäytön alkeiskurssi kun sitä tarvitaan? Ällistelen ääneen: ”sillä on neljäkymmentätonnia KULUTUSLUOTTOA!” Ja mietin, kuinka nämä ihmiset saavat unen päästä kiinni öisin. En osaa sanoa olenko vahingoniloinen, ehkä vähän. Lähinnä ihmettelen. Ahdistaisi aika paljon, jos omia velkoja ei voisi kuitata omaisuudella.
En ole tottunut siihen, että ns. ylimääräistä rahaa olisi jatkuvasti käytössä, tai että voisin tehdä päivittäin (edes viikottain) heräteostoksia. Olen kyllä onnekkaassa asemassa, sillä perheessäni ei ollut pulaa rahasta, ja sain itsestäänselvästi harrastaa ja ostaa lukiokirjani uusina kaupasta. Siitä huolimatta, rahaa sai vain tarpeeseen. Kukin toki määrittelee itse tarpeen ja halun välisen eron. En saanut rahaa kampaajalle, sillä se oli vanhempieni mielestä ”aivan naurettavan hintaista”, mutta minulle kyllä maksettiin ratsastustunnit mukisematta. Minun on siis vaikea käsittää impulsiivista ostamista, jossa halutaan kaikkee kivaa nyt ja heti. Olen joutunut ottamaan opintolainaa jonkin verran (mikä on mielestäni _aivan_ kamalaa), mutta se on aina mennyt vuokraan ja ruokaan. Itse en voisi nostaa lukukauden lainoja reilireissua varten, mutta minä olenkin hieman nipo rahojeni kanssa 🙂 Välillä saatan ihan testiluontoisesti elää vaikka kolme-neljä päivää pelkillä jääkaapin jämillä, koska en halua laittaa euroakaan ruokakuluihin.
Mihin sitten pistän pienet roposeni? Pakollisten menojen jälkeen sitä kuluu elämyksiin (ulkona syöminen, leffat, reissailu, teatteri…), koiran virikkeellistämiseen (tässä on kyllä petrattavaa) ja toki omaan hemmotteluun hieronnan tai kampaajakäynnin kautta. Harrastusmenot olen minimoinut aivan täysin, kuudenkympin lukuvuosimaksu salille/jumppiin on jo kuitattu ja lenkille pääsee syksyllä ostetuilla lenkkareilla. Minun on helpompi perustella itselleni kympin leffalippu kuin kympin ginatricot-toppi. Olen kuullut sanottavan, että esimerkiksi matkaan ei voisi tuhlata tonnia, koska siitä ei jää mitään käteen. Sen sijaan vaikkapa uusi televisio tuo iloa vielä pitkään sen jälkeen, kuin toinen olisi tullut reissultaan takaisin kotiin. Needless to say, tässä kolahtaa niin pahasti kahden ihmisen arvomaailma, että aiheesta jatkaminen kyseisssä seurassa aiheuttaisi sarjan voimakkaita pään iskuja lähimpään seinään.
En ole kuitenkaan ollenkaan niin etevä kun saatoin antaa ymmärtää. Sen lisäksi, että taustallani on karseita rahankäyttökokemuksia (ihan oikeasti en tarvitse joka jumppatunnille erilaisia trikoita ja capreja ja shortseja…), olen edelleen hyvin voimakkaasti tunneihminen. Herranjumala jos päivä on ollut perseestä, ja suunta on kohti kauppaa. Aivan se ja sama menenkö postimerkkikauppaan vai sähköliikkeeseen, ostan todennäköisesti jotain a) älytöntä b) turhaa ja c) hävyttömän hintaista. Se on sellainen tunne, että siitä kun pääsisi yli niin jopa hurraisin. Viimeksi näin kävi pari päivää sitten, kun kaikki meni pieleen jo bussiin hypätessäni. Oli myöhästymisiä, väärää ruokaa, kirjat hukassa kirjastossa, jumittavia kassoja, liian ohuet hanskat ja liian paksu kaulahuivi… Mietin mielessäni että voi kun joku tulisi nillittämään niin voisin kampittaa sen jäiselle kadulle. Todennäköisesti olisin itse ollut takaraivo auki lumihangessa.
Tässä tunnemyrskyssä menin ruokakauppaan ja ostin juustoja. Ei mitään edamia, vaan ihan kunnon lajitelman hyviä juustoja. Rahaa köyhältä opiskelijalta meni juustoihin noin 16 euroa. Vähän tympäisi kun pääsin kotona lastaamaan löytöjäni jääkaappiin. Suolakeksejä en toki hoksannut ostaa, joten pistin juustoa kurkunviipaleiden päälle ja pistelin niitä kiukkuisena poskeeni. Tälläistä älykkyyttä täällä.
Superiloisena en tuhlaa turhuuksiin, enkä edes pettyneenä. Mutta nimenomaan kiukkuisena homma katoaa käsistä. En tiedä puhunko jonkun mielestä nyt pussiin, kun aiemmin kielsin olevani impulsiivinen shoppaaja. Olen kiukkukuluttaja, voisinko tehdä tästä ihan virallisen termin? 😉
Toki yleinen ongelma on tarpeen ja halun erottelu. Olen viime vuosien aikana tehnyt joitain hieman kalliimpia ostoksia kuten silmälasit (ehdottomasti tarpeeseen, näitä pitää päivittää vuosittain kiitos tasaisesti huonontuvan näköni – olen myös taitava hajottamaan sankoja), järjestelmäkameran (lähinnä halu, mutta kuvaan paljon ja mielelläni joten onhan sitä tarvittu), digikameran (perustelin käytännöllisyyttä ”kun mahtuu taskuun”. käyttökerroissa on jo ohittanut järkkärin), läppärin (opiskeluissa + blogikirjoittelussa iso plussa oma kone, onhan se jo aikamoinen ”itsestäänselvyys”, halvempikin olisi riittänyt mutta silti keskihintainen), nahkasaappaat (ostan todella vähän kenkiä, joten laadukkaasta maksaa enemmän – kengät ovat neljättä vuotta rakkaassa käytössä) … listaa piti jatkaa jollain kalliilla haluun perustuvalla tavaralla, mutta perhana kun en keksinyt. Minulla on oikeasti todella vähän ”kalliita” asioita. Parit harrastusvälineet ovat maksaneet hieman enemmän, mutta moneen muuhun asiaan en panosta. Sisustuksessa Ikea on ystävä ja vaatekaapissa olen pyrkinyt selkeyteen ja yksinkertaiseen. Se on tämänhetkinen pitkäaikainen projektini, sillä en enää kelpuuta muuta kun täydellisen ihania vaatekappaleita, kenkiä, laukkua ja asusteita.
Sivuan vaateaihetta hieman enemmän, mutta on se sanottava, että rankka karsiminen tekee nii-in hyvää. Tuntui pelottavalle heittää hyllyiltä ja henkareilta pois ihan kivat, semi jees – vaatteet, mutta nyt kun olen pari viikkoa katsellut hyllyssäni vain niitä vaatteita, joita oikeasti myös käytän, olen jopa löytänyt melko riittämättömällä mielikuvituksellani uudenlaisia käyttäideoita jäljellejääneistä vaatteista. Nyt myös näen selkeästi
a) mitä minulla on kaapissa
b) mitä käytän useimmiten
c) miten minun tulisi täydentää vaatekaappiani
Suosittelen lämpimästi : ) Tällä hetkellä tarpeissani on ostaa musta nahkalaukku, mielellään olan yli-malli. Oma vastaavani on ostettu kirpputorilta ja valitettavasti käyttömukavuus laskee, kun hihna on melkein puhkikulunut ja sisävuorissa on enemmän reikiä kun itse vuorta. Sen lisäksi käytössäni on kaksi isompaa nahkalaukkua, musta ja konjakkinen, yksi pikkulaukku ja clutch juhlaan. Tälläisiä tilaisuuksia on ollut niin vähän viimeisen vuoden aikana, että en pystyisi mitenkään perustelemaan itselleni uuden ”juhlalaukun” ostoa, ja isoista laukuista konjakkinen on jäänyt hyvin vähälle käytölle, harkitsen sen myymistä. Himoitsen superkalliita merkkilaukkuja, mutta olen ihan sinut sen kanssa, että niiden aika tulee vasta myöhemmin, jos koskaan.
Hyvin istuvan, pitkäselkäiselle sopivan valkoisen kauluspaidan etsintä on kiivasta, ja hieman ahdistavaakin, sillä niin monta parinkympin kauluspaitaa kokeilleena tiedän joutuvani investoimaan siihen paljon, paljon enemmän. Vielä en ole siis uskaltanut kokeilla lähemmäs satasen kauluspaitaa, koska tiedän ettei siihen ole varaa, enkä halua asettaa itseäni siihen kiusaukseen, mikä väistämättä iskee, kun katsoo peilistä Hyvinistuvaa Vaatekappaletta päällään. Tämän talven ostoslista on jo tehty.
Huolimatta melko tarkasta budjetistani en ole saanut rahaa säästöön. Toisaalta, tässähän niitä kesän jälkeisiä säästöjä ollaankin syöty pitkin loppuvuotta. Possu on käytössä, jonne heittelen kaikki viisi- ja kymmensenttiset lompakostani. Ensi vuodelle voisin tehdäkin uuden vuoden lupauksen avata säästötilin ja ihan oikeasti laittaa sinne edes kaksikymppiä kuussa. Tätä asiaa taidankin jäädä hauduttamaan päähäni…
materiaaliton 