Minä opiskelijana

Tämä ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään. Tämä oli vain sanoja peräkkäin aiheesta opiskelu ja minä.

Minulla on paha tapa murehtia ja stressata tulevia. En ole optimisti. Saatan istua tenttikirja kädessäni sohvalla ja kahden sivun ”luku-urakan” jälkeen ajatus harhailee: miten minä nyt vasta aloitin lukemisen? miten ollenkaan ehdin lukea tarpeeksi kattavasti neljä kirjaa tulevaan tenttiin? miksi olen taas tässä tilanteessa? miksi en opi virheistäni? olen epäonnistunut opiskelija. en koskaan saa opintojani valmiiksi. opintotuet päättyvät ja joudun lopettamaan opinnot ja siirtymään töihin…. tässä vaiheessa sydän hakkaa rinnassa ja olotila on sietämätön. en pysty keskittymään lukemiseen vaan kävelen hermostuneena pitkin asuntoa ja lopulta hyppään koiran kanssa ulos lenkkeilemään. Pihalla stressi ei laukea, vaan kävelen reitin hihnaa kiristellen kunnes tulen takaisin sisälle mulkoilemaan tenttikirjaa.

Sitten alan siivota/kokkailemaan/selaamaan nettiä/järjestelemään kynsilakkapurkkejani…

Sykkeeni taisi tätä kirjoittaessa hieman nousta. En olisi voinut kirjoittaa tuota vielä jokin aika sitten. Sain kuitenkin hiljattain loistavan energiapotkun opintoihini ja olen viikon sisällä suorittanut kaksi tenttiä hyväksytysti – kaksi on tänä vuonna vielä työn alla. Miten se onkaan niin, että kun ryhtyy hommiin, ja todella hoitaa ne, saa onnistumisen tunteesta niin mielettömän hyvän olon tunteen ja itsetuntonostatuksen, että kaikki muutkin asiat tuntuvat luistavan superhelposti? Minulla on nyt sellainen vaihe ja yritän ottaa tästä kaiken irti – ja ennenkaikkea tarkkailla, miten saan tämän vireen pysymään tarpeeksi pitkään.

Hauskinta tässä on se, että tekemättömään asiaan tarttumisen jälkeen huomaa kuinka pikkujuttu se olikaan. Muistan viime kuussa stressanneeni erästä esitelmää jo ennenkuin siitä annettiin tarkempaa ohjeistusta. Tehtävä osoittautui parin minuutin nopeaksi esittelyksi, johon ei olisi tarvinnut kuluttaa puolta tuntia enempää aikaansa. Keväällä tein ryhmäesseen kolmen muun opiskelijan kanssa. En kestä ajatusta, että joku ”ulkopuolinen” lukee tekstejäni, joten oli lamaannuttavaa lähettää oma osio näille muille opiskelijoille. Olin varma, että muiden tekstit olivat tieteellisempiä, fiksumpia, asiantuntevampia… Lopputuloksena meillä oli tasaisen hyvä essee, josta saimme loistoarvostelut. Aikoinaan muistan myös tehneeni psykologian tutkielman, jota häpesin niin paljon, etten kehdannut hakea sitä opettajalta pois. Olin varma, että surkea sepustukseni oli hädin tuskin kohtuullinen. Sain tutkielmasta täydet pisteet ja erityiskehut päälle.

Olen siis hieman (…) itsekriittinen, ja olen ollut sitä aina, monella eri elämäni osa-alueella. Pysyttelen nyt kuitenkin opiskelumaailmassa. Väittäisin, että jos olisin voinut rennoin ottein suorittaa opintoja miettimättä niin hemmetin monelta kantilta mahdollisuuttani epäonnistua täydellisesti, olisin jo saanut paperit ulos.

Nykyään jotain pientä vavahtelua on alkanut todella tapahtua ajattelumaailmassani. Olen alkanut ottaa kursseja sillä periaatteella, että sinne mennään ja hyväksytyllä arvosanalla hoidetaan homma kotiin. Ja sitten seuraavan kimppuun. En vain suostu enää analysoimaan jokaista tehtävää ja kirjaa yli ja ympäri. Olen tehnyt esseitä, joista saan kohtalaisia tuloksia. Tärkeintä kuitenkin – olen saanut tuloksia.

Kun päättää karsia pääkopastaan turhan lätinän ja ryhtyä hommiin, saa hommat hoidettua. Viime kirjatentin kohdalla suorastaan ärähdin itselleni joka kerta, kun ajatus karkaili ahdistuneisiin tunnelmiin. En suostunut minkään negatiivisen tulevan mieleeni. Tentissä katsoin kysymyksiä ja tajusin, että toiseen minulla oli jonkinlainen vastaus valmiina, mutta toinen oli hataralla pohjalla. Sovelsin. En antanut itselleni mahdollisuutta rypeä mä-luin-niin-huonosti-ja-nyt-on-kaikki-pilalla-angstissa, vaan kirjoitin lähes kaiken mitä mieleen juolahti. Kannattava temppu, sain 4/5 🙂

Olen niin monennen vuoden opiskelija, että opintojen suorituspaineet ovat katossa. Ihan tavallisten kurssien lisäksi olen saanut vatsakipuja pelkästään sanasta gradu. Siinä määrin, että olen poistanut facebookin uutislistalta ne kaverit, jotka ovat ison Geen kimpussa paraikaa. En pysty lukemaan toisten loppurutistuksesta, koska kateus veisi itseltäni loputkin opiskeluvoimat. Surullista ja inhottavaa, mutta tässä tapauksessa oli pakko olla itselleen rehellinen.

Tänään kuitenkin olin tilanteessa, jossa eteeni kannettiin vanhoja graduja. En olisi halunnu tutkia niitä, mutta keräsin hermoni ja aloin selailemaan läpysköjä. Ja mikä sisukkuuspuuska siitä syntyikään! Luin gradua, joka oli mielestäni sekä mielenkiintoisesta aiheesta, että melkoisen yksinkertainen rakenteeltaan. Oli itselleni opiskelujen kannalta todella tärkeää lukea sitä tekstiä, tajuta, että itsekin pystyy tähän, ja havaita, että tälläisellä työllä saa maisterin paperit. Ehkä Iso G on vähän turhan legendaarisessa maineessa, sillä jos pitää oman tasovaatimuksensa tarpeeksi matalalla (ja minun alallani ei ole mitään väliä lopputuloksen kannalta, kunhan läpi menee), pitäisi homman olla inhimillisesti suoritettavissa.

En tiedä onko viime aikaisella karsimisella ja yksinkertaistamisella osansa tässäkin, mutta tunnen tietynlaista seesteisyyttä. Sillä on aivan merkittävän iso vaikutus moneen asiaan arjessani, mutta opiskelueteneminen on kyllä ehdottomasti yksi tärkeimmistä. Kun oppii hoitamaan asiat rönsyilemättä (= kuluttamatta tuhottomasti turhaa energiaa), säästää voimavarojaan muihin, kouluakin tärkeämpiin asioihin.

Tietoja snipsi

Matkalla keveämpään elämään.
Kategoria(t): Elämänhallinta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s